On tää elämä vaan niin jännä juttu! Seikkailu, joka useinkaan ei helpolla päästä!

Voin kertoa että unelmilla on tapana toteutua kun niihin oikein uskoo. Takanani on 33-vuotta elämää, mutta vasta nyt alkaa tuntua siltä että olen saamassa elämästä kiinni. Olen pienestä asti ohjelmoitu aina vähän pelkäämään, olemaan vähän varuillaan, varpaillaan. Lapsuus on ollut puoliturvaton. Ehkä siksi, se perusluottamus ja usko että kaikki päätyy parhainpäin, se tietyllä tavalla puuttuu. Aikuisena olen alkanut nyt harjoitella, haastaa omaa rohkeutta ja sydäntäni. Uskomaan ja luottamaan. On se vaatinut (ja vaatii edelleen) hitosti työtä, ja esim. tiettyjen ihmisten ulkoistamista kokonaan omasta elämästä.

Miulle on ilmestynyt paniikkihäiriö-oireita aikuisiällä, kun oma mieli on alkanut pikkuhiljaa käsitellä lapsuutta. Varmaan meidät on ohjelmoitukin niin, että kun ihminen alkaa olla turvassa, on aika alkaa käsitellä sisällä olevia kipeitäkin asioita. Paniikki on kuitenkin aika "normaali" asia työ-ikäisten aikuisten keskuudessa, lohdutti joskus työterveystarkastuksessa sairaanhoitaja. Siitä ei vaan yleensä kukaan uskalla koskaan leimaantumisen pelossa puhua. Miusta se oli vallan hassua. Kun on vahvasti tunteva, intuitiivinen, herkkä ja avoin ihminen, sitä kyllä yleensä kertoo jos jokin on hullusti. ;)

Miulla ei myöskään ole lapsia, vaikka elän parisuhteessa. Lapsettomuuskin on sellainen haava joka vuotaa joskus enemmän, joskus vähemmän. Lapsettomuus on tuonut elämääni kuitenkin paljon sellaista, jota siellä ei ehkä muuten olisi. Esimerkiksi uravalinnan. <3 Päätin että lapsettomuushan ei miun elämästä lapsia vie, vaan miusta tulee lastentarhanopettaja. Ja niin... unelmat taas vei eteenpäin.

Edessä on muutto pääkaupunkiseudulle heinäkuun aikana. Siis mie, täällä pikkukaupungissa, maaseutumaisessa miljöössä koko elämäni asunut arkajalka! No mutta hei... siitä elämästä otetaan nyt kiinni, ja niitä omia unelmia seurataan. ;)

Ja sitten tämä elämäni yksi valo ja ilo, rakas armas ukkoni! Hänhän ei muuta, ainakaan vielä. Siis täytyy alkaa opetella elämään etäsuhteessa. Kaukosuhde, vaimikälie! Miten mie pärjään?! Ehkä ihan hyvin. <3 Kun se elämä kuitenkin kantaa, eikä toinen maanpäältä häviä. Suhteessa on luottamusta ja rakkautta. Sitoutumisen tahtoa ja intohimoa. <3

Joku viisas on joskus sanonut, että siitä kannattaa kirjoittaa mistä tietää, ja miehä tiedän siis ainakin unelmien seuraamisesta, paniikkihäiriö-oireiden voittamisesta, lapsettomuudesta, ja kohta siitä etäsuhteestakin, joten toivotan kaikki ketä samaiset aiheet koskettavat, tervetulleiksi lukemaan blogiani, ja ihmettelemään samaisia asioita ja maailman menoa kanssani. :)

Kyllä mie lupaan kirjoittaa myös naiseudesta, luovuuden energiasta, vetovoiman laista, teatterista ja draamasta, ja ihmetyksestä ja kummastuksesta. ;)

Nukkumaan käydessä ajattelen: 
Huomenna minä lämmitän saunan, 
pidän itseäni hyvänä, 
kävelytän, uitan, pesen, 
kutsun itseni iltateelle, 
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun: 
Sinä pieni urhea nainen, 
minä luotan sinuun. 

- Eeva Kilpi -

 

-Henna-